Hyvästelimme aamulla isäntäperheen Hoi An:ssa. Luksusmajoituksen jälkeen oli pientä jännitystä ilmassa, millaiseen majoitukseen jouduttaisiin seuraavaksi. Matka jatkui linja-autolla kohti Hué:n kaupunkia. Kilometrejä kertyi vain 125, joten reilussa kahdessa tunnissa olimme perillä. Reitti kulki pääsääntöisesti rannikkoa pitkin. Matkalle mahtui kilometrejä pitkiä tunneleita vuorten läpi. Vaikka kartalla matka on lyhyt, ilmasto on täällä paljon trooppisempi verrattuna Hoi Aniin. Perillä Huén linja-autoasemalla meitä odotti erittäin kuuma ja kostea ilma. Lämpötila oli +39 astetta ja ilmankosteus tapissa. Ei siis aikaakaan, kun paita oli taas liimautunut kiinni selkään. Rinkka ei helpottanut asiaa yhtään. Otimme parin muun matkaajan kanssa kimppataksin majapaikkaan.

Hué oli Vietnamin pääkaupunki aina vuoteen 1945, jolloin keisari Bão Đai luopui vallasta ja kommunistihallitus siirsi pääkaupungin Hanoihin. Vietnamin sodan aikana Hué sijaitsi Etelä- Vietnamin puolella, lähellä Pohjois-Vietnamin rajaa, mistä syystä se kärsi massiivisia vaurioita. Hué:ssa sadekausi kestää syyskuulta helmikuulle. Taifuuneja esiintyy alueella säännöllisesti. Kaupungissa asuu noin 300 000 asukasta. Huén lukuisat muistomerkit kuuluvat Unescon maailmanperintökohteisiin.

Hué - muistomerkki. Vuonna 2001 tulvavesi nousi 4,2 metriin. Hué - Thanh Toan Bridge. Tänne paikalliset tulivat viettämään siestaa.

Seuraavat 4 yötä olimme varanneet Madame Ha House - nimisestä kotimajoituksesta Huén keskustasta pieneltä sivukujalta. Paikka osoittautui siistiksi ja kotoisaksi. Meidän huone oli ylimmässä kerroksessa, joten ulko-ovesta pääsi suoraan kattoterassille. Maittava aamiainen tarjoiltiin suoraan sinne. Majatalon nuori isäntänä puhui hyvää ja sujuvaa englantia. Saimme häneltä monta hyvää vinkkiä, missä kannattaa käydä ja mitä tehdä. Kävelimme ns. backpacker- kadulle, josta vuokrasimme kulkupelin 3 päiväksi. Hué valikoitui meidän matkakohteeksi siellä sijaitsevan hylätyn vesipuiston takia.

Ho Thuy Tien on hylätty vesipuisto, joka suljettiin melkein heti avaamisen jälkeen vuonna 2004. Alue on päässyt rapistumaan ja viidakko on ottanut sen valtaansa. Se sijaitsee 7 km päässä Huén kaupungista. Suuntasimme heti seuraavana aamuna tänne aavemaisen metsän keskellä sijaitsevan puiston porteille. Yllätys oli kuitenkin melkoinen, sillä puistoon ei päästetty ketään sisälle. Siviilipukuinen "vartija" otti meidät pääportilla vastaan. Hän ojensi meille englannin kielellä kirjoitetun lapun. Siinä luki, ettei puistoon päästetä enää vierailijoita. Koska olimme Vietnamissa ja tulleet Huén kaupunkiin varta vasten nähdäksemme tämän puiston, yritimme lahjoa vartijaa pienellä setelitukulla. Vartija ei kuitenkaan rahoja huolinut, vaan pysyi tiukkana. Kysyimme, miksi puisto on suljettu. Saimme lyhyen vastauksen, että sitä kunnostetaan ja sisälle on vaarallista mennä. Emme tätä kuitenkaan uskoneet. Tiesimme, että pari päivää aiemmin siellä oli yksi pariskunta käynyt kierroksella. Pääportilla kävi muutama muukin turisti ihmettelemässä, mutta poistuivat pettyneinä paikalta.

Me sen sijaan ajoimme portilta vähän matkaa takaisinpäin, kaivoimme kartat esiin ja mietimme pääsisikö alueelle jotain muuta kautta. Löysimme pari pientä polkua, joita lähdimme skootterilla tutkimaan. Toinen poluista kävi niin kapeaksi, että loppumatka piti kävellä viidakon keskellä. Olimme tyypilliseen tapaan varautuneet patikointiin hyvin. Mukana oli yksi pieni vesipullo ja sandaalit jalassa.. Erittäin hyvä varustus käärmeitä kuhisevassa maastossa. Välillä viidakosta kuului semmosia ääniä, että teki mieli kääntyä takaisin. Pääsimme melko lähelle itse puistoa. Muutamia alueita sieltä pystyi erottamaan, mutta pääsy oli estetty pitkillä ja terävillä bambu-aidoilla.

Emme lannistuneet tästäkään, vaan kävelimme takaisin skootterille ja hurautimme 7 km lenkin toiselle puolelle puistoa. Tämäkin tie oli varsin haastava, kapea, liukas ja välillä tiessä oli pään kokoisia reikiä. Polku pujotteli todella ränsistyneen asutusalueen läpi. Tulimme vihdoin ja viimein isolle nurmialueelle, josta puisto alkoi näkymään. Ei mennyt montakaan sekuntia, kun kaksi vartijaa tuli kyselemään tiukalla äänensävyllä, millä asialla sitä ollaan. Selitimme, että olemme lentäneet Suomesta asti tätä puistoa katsomaan. Ei auttanut selitellä mitään. Vartijat olivat pahoillaan ja pyytelivät anteeksi meidän turhaa reissua. Saimme ottaa kauempaa pari kuvaa, jonka jälkeen toinen vartijoista saatteli meidät päätielle omalla skootterillaan.

Hué - Paikallinen jokivene. Hué - Hylätty vesipuisto. Tätä lähemmäs ei puistoon päästetty.

Kerroimme tapahtumista oman majapaikan isännälle, joka meille vielä puistoa erikseen suositteli. Hän oli todella ihmeissään, miksei sinne muka olisi saanut mennä. Paikalliset saavat vierailla siellä vaikka päivittäin. Vietnamissa on tapana, että jos kaupunginhallitus päättää jotain, siitä tiedotetaan kaikille asukkaille. Missään ei ole ollut mainintaa puiston eristämisestä. Joka tapauksessa meiltä se jäi tällä kertaa näkemättä.

Onneksi Huéssa on paljon muutakin nähtävää. Kävimme yhtenä päivänä Imperial City:ssa, joka on yksi Unescon maailmanperintökohteista. Alue on kaunis, vaikuttava ja massiivisen kokoinen. Kiinalaiset turistit olivat löytäneet tämänkin paikan. Tuhannet selfie-tikut heiluivat rakennusten ja temppeileiden edustoilla.

Huéssa on paljon hyviä ravintoloita ja kahviloita. Lähes kaikki nähtävyydet ovat kävelyetäisyydellä. Meidän aikana ilma oli kuitenkin niin läkähdyttävä, että menimme pienimmätkin matkat skootterilla. Hué on ihan mukava paikka, mutta oli karvas pettymys, ettei nähty sitä vesipuistoa. Aika meni täällä leppoisasti ja nopeasti. Pari sadepäivääkin sattui mukavasti reissulle. Käytimme ne päikkäreiden ottamiseen ja kattoterassilla rentoutuen.

Jatkoimme neljän päivän jälkeen matkaa bussilla Đông Hôi - nimiseen pieneen kaupunkiin. Matkaa kertyi 167 km ja muutamassa tunnissa olimme perillä. Tällä kertaa matkasimme minibussilla. Jalkatilaa ei juurikaan ollut, joten bussin keskikäytävä oli täynnä erinäköisiä sääriä, pohkeita ja varpaita. Jäimme pienelle pysäkille rantakadulla, missä jo muutama ruokakoju valmisteli herkkujaan illan hämärtyessä. Olimme ainoat matkustajat, jotka jäivät täällä pois.

Hué - Imperial Cityn porteilla. Imperial City ja kuninkaallinen puutarha.

Đông Hôi on pieni kaupunki Vietnamin itärannikolla. Asukkaita on tässä merenrantakaupungissa reilu 70000. Helmikuussa 1965 amerikkalaiset B-52s koneet pommittivat koko kaupungin maan tasalle. Ainostaan vesitorni, Quang Binh Gate, Tam Toan katolinen kirkko sekä yksinäinen palmu jäivät jäljelle.

Täällä ei ole juuri mitään nähtävää eikä tekemistä, siksi se olikin niin hieno paikka. Näimme ainoastaan kourallisen turisteja muutaman päivän aikana. Valtaosa turisteista matkustaa suoraan Phong Nha:n kansallispuistoon katsomaan kuuluisia ja valtavan kokoisia luolia. Päätimme jättää nämä luolat kokonaan matkaohjelmasta pois. Kuulimme jo Hué:ssa kuinka turistinen, ruuhkainen ja kallis paikka se on. Päätimme ennemmin nauttia paikallisen kylän rauhasta muutaman päivän ilman mitään erityisiä suunnitelmia. Majapaikka otettiin Sông Long Đai - joen lähettyviltä, josta matkaa kertyi keskustaan reilu pari kilometriä. Majapaikan nimi oli Sealand Homestay.

Tämä pieni kotimajoitus oli aloittanut toimintansa vain muutama kuukausi sitten, joten kaikki oli vielä harjoitteluasteella. Se ei meitä haitannut, päinvastoin. Saimme ihan siistin ja peruskuntoisen huoneen. Hintaa yölle tuli alle 10€ kahdelta hengeltä aamupala mukaan lukien. Homestayn omistajan koira oli synnyttänyt muutamaa viikkoa aiemmin 8 pientä ja suloista koiranpentua. Emo oli niin uupunut ja kovilla, ettei maito riittänyt kaikkia pentuja ruokkimaan. Osa pennuista kärsi selvästi ruoan puutteesta. Paikallisella perheellä ei ollut varaa ostaa maidonkorviketta, joten eräs japanilainen reppureissaaja oli käynyt eläinkaupassa mutkan ja lahjoittanut ison säkillisen sitä perheelle. Pääsimme iltaisin syöttämään tuttipullolla näitä söpöjä karvapalloja, jotka olivat avanneet silmänsä vasta muutama päivä sitten.

Ruokapaikat olivat harvassa tässä pienessä kaupungissa. Sattumoisin löysimme yhden todella hyvän ja edullisen paikan nimeltään Tree Hugger Café. Se sijaitsi Nguyén Du - kadulla, jonka terassilta avautui kivat näkymät joelle. Söimme täällä useamman kerran lounasta ja päivällistä. 

Đông Hôi - Sealand Homestay ja muutaman viikon ikäiset koiranpennut. Đông Hôi - Tämä kahvila tuli hyvin tutuksi ja täältä sai kylän parhaimmat ruoat. Đông Hôi - Hiljainen rantakatu illan hämärtyessä.

Đông Hôi:sta löytyi todella tasokas kuntosali, jossa kävimme kolistelemassa painoja yhtenä päivänä. Hué:n jälkeen sateinen, kolea ja tuulinen sää meni luihin ja ytimiin. Lämpötila oli juuri ja juuri päälle +25 asteen. Skootterilla ajaessa piti pukea pitkähihainen merinovillapaita sekä takki päälle.

Đông Hôi:n lähiympäristössä on pari rauhallista hiekkarantaa, joissa ei nähty yhtään ihmistä. Aallot olivat valtavan kokoisia. Roskia oli merivesi kuljettanut jonkin verran rannoille. Jos ajaa noin 10 km pohjoiseen Đông Hôi:sta, löytää hienoja valkosia hiekkadyynejä tien vasemmalta puolelta. Menopelin joutuu jättämään tienlaitaan ja matkaa on jatkettava kävellen muutama sata metriä. Hiekka on todella pehmeää ja valkoista. Dyynien päältä on hienot maisemat ympäristöön ja lentokentälle.

Đông Hôi jäi mieleen varsin autenttisena kaupunkina. Turismia on niukasti, mikä on aina positiivinen juttu. Toisaalta turismi tuo aina rahaa ja nostaa paikallisten elintasoa. Samalla se kuitenkin tuhoaa nopeasti alkuperäisenä säilynyttä infrastruktuuria ja kulttuuria. Kolme yötä meni täällä mukavasti. Majatalon emäntä järjesti meille junaliput Ninh Binh:iin lähtöä edeltävänä päivänä. Taksi kävi meidät hakemassa aamulla alaovelta, ja niin oltiin taas menossa eteenpäin.

Vietnamissa kannattaa ehdottomasti kokeilla junalla matkustamista. Linja-autot olivat tulleet viimeisen kuukauden aikana erittäin tutuiksi, joten vaihtelun vuoksi mentiin junalla. Matkaa kertyi lähes 400 km, ja se olikin yksi pisimmästä etapeista koko Vietnamin reissulla. Otimme liput vaunuun, jossa oli ilmastointi ja pehmeät tuolit. Liput maksavat muutaman euron enemmän kuin nukkumabussissa. Vietnamilaisessa junassa ei ole ravintolavaunuja. Siellä tarjoillaan eväät suoraan istumapaikoille. Ruokavaunut kiersivät käytäviä taukoamatta. Tarjolla on hedelmiä, pähkinöitä, nuudelikeittoa, patonkeja, kanaa ja riisiä, sipsejä, teetä, kahvia, virvoitusjuomia ja vaikka mitä muuta. Annos riisiä ja kanaa sisältyi junalipun hintaan. Hintataso on todella edullinen. Jääkahvin sai alle eurolla. Vaunussa oli kolme isoa tv-ruutua, joista tuli taukoamatta paikallista karaoke- ja luonto-ohjelmaa 120 dB voimakkuudella. Junamatka meni nopeasti torkkuessa ja maisemia ihaillessa. Matka kesti lähes yhdeksän tuntia.

Đông Hôi. Yksi lukuisista kaupunkia halkovasta kanavista. Đông Hôi - Ei ollut ryysistä rannalla.. Junamatkalla Đông Hôi - Ninh Binh. Matka kesti 9 tuntia.

Saavuimme Ninh Binhin kaupunkiin iltapäivän ollessa jo ehtoopuolella. Otimme juna-asemalta heti taksin ja suuntasimme Tam Coc- nimiseen kylään 7 km päähän Ninh Binh:stä. Olimme varanneet pari päivää aikaisemmin Tam Coc:sta todella hienon kotimajoituksen, joka sijaitsi rauhallisella alueella. Tarkoitus oli viettää täällä vain 3 yötä, mutta kun pääsimme perille ja näimme majatalon, varasimme välittömästi kaksi yötä lisää. Niin upea paikka se oli.

Tam Coc osoittautui meidän koko Vietnamin matkan hienoimmaksi kokemukseksi. Luonto ympärillä oli niin uskomaton, ettei siitä saanut millään tarpeekseen. Monesti piti pysähtyä skootterilla tien laitaan ihastelemaan vihreitä riisipeltoja ja majesteettisia vuorenhuippuja.

Usein söimme isäntäperheen valmistaman illallisen, joka oli yksi tämän reissun herkullisimpia aterioita. Ruokalajeja oli useita, eivätkä ne tuntuneet loppuvan koskaan. Ei tarvinnut nälkäisenä mennä nukkumaan. Hintaa tälle päättymättömälle illalliselle tuli muutama euro/hlö.

Tam Coc - Craft homestay. Majatalon Hot Pot-illallinen. Oikealla puolella majatalon ihastuttava rouva Lien ja vasemmalla hänen äitinsä.

Isäntäperhe oli todella vieraanvarainen ja ystävällinen. Juttelimme maailman menosta yhteisen illallisen äärellä sammakkojen kurnuttaessa ympärillä. Majatalon isäntä oli hauska mies, joka halusi välttämättä tarjoilla kotipolttoista riisiviiniä samalla, kun hän kertoi tarinoita Vietnamista ja omasta elämästään. Viini oli hyvää, mutta todella vahvaa.

Tam Coc:ssa on kivoja pyöräilyreittejä. Lukuisten karstikallioiden huipuille pääsee kävellen. Kävimme Mua Cave - nimisellä kukkulalla. Ylös pääsee haastavia portaita pitkin, huipulle on yli 500 askelmaa. Lämpötila huiteli +35 asteessa enkä muista, onko ikinä ollut paita niin märkänä kuin ylös päästyäni. Tänne kannattaa suunnata heti aamusta. Silloin ei ole vielä niin kuuma, eikä turisteja ole nimeksikään. Iltapäivällä paikka on kuin muurahaispesä, eikä portaita ole mukava käppäillä siinä ihmismassan seassa.

Kuulin, että yhtenä päivänä joku turisti oli juossut portaita vauhdilla alas. Eihän se voi kovin hyvin päättyä. Jalka oli katkennut polven kohdalta ja reisiluu irvistänyt ikävästi ihon läpi. Avun saanti paikalle kesti toista tuntia. Jalka saatiin jotenkin lastoitettua ylhäällä, ja potilas kannettua alas ambulanssiin lähes 500 rappusta. Potilaan siirto oli kestänyt vielä toisen tunnin siihen päälle. Tuskaiset huudot kuuluivat kuulemma kauas.

Ajoimme Tam Coc:ssa ja sen ympäristössä kymmeniä kilometrejä skootterilla. Kävimme katsomassa monta hienoa paikkaa. Meille suositeltiin veneretkeä, joka lähtee Tam Coc:n kylän pieneltä satama-alueelta. Koska olemme turisteja, meidän olisi pitänyt vuokrata yksi vene kokonaan itselle. Veneeseen sai mennä vain kaksi turistia kerralla. Vuokra oli kahdelta henkilöltä yhteensä yli 20€. Retken aikana pysähdytään pienelle rannalle, josta pitää ostaa soutajalle ruokaa ja juomaa. Veneretken päätyttyä satamassa tyrkytetään vielä matkalla otettuja valokuvia kalliilla hinnalla, ja käytännössä valokuvat pakotetaan ostamaan. Kokonaishintaa retkelle tulee 30-40€ parista tunnista. Tästä ei vain missään ole mainintaa.

Siispä jätimme tämän retken välistä ja kiertelimme skootterilla käytännössä samat kauniit maisemat ilman tyrkyttämistä ja ryöstöhintoja. Yhtenä päivänä emme tehneet mitään. Nautimme vain lintujen laulusta ja hiljaisuudesta oman majapaikkamme puutarhassa. Viimeisenä päivänä kävimme lintupuistossa, mutta lintujen sijasta näimme vain satoja kiinalaisturisteja. Kyseiselle päivälle oli järjestetty jonkinlainen tapahtuma niin ikää paikallisille koululaisille. Musiikki ja bassonjytke kuuluivat kilometrien päähän. Eipä ollut ihme, ettei linnuista näkynyt jälkeäkään. Puisto itsessään on todella upea ja kaunis.

Tam Coc:sta oli todella ikävä lähteä pois. Sinne olisi voinut jäädä vielä ainakin viikoksi, mutta päätimme jatkaa matkaa Hanoihin. Siellä viettäisimme pari yötä ja jatkaisimme matkaa 330 km päässä sijaitsevaan Sa Pa:n kylään. Saavuimme Hanoihin iltapäivällä rankan vesisateen saattelemina. Bussi jätti matkustajat pienelle pysäkille vanhan kaupungin porteille. Sikäli olimme onnekkaita, että pysäkiltä oli hotellille vain 10 minuutin kävelymatka.

Tam Coc - Mua Cave. Huipulta avautui uskomaton maisema. Paikallinen tyyli oli soutaa jaloilla. Hoa Lu Ancient Capital.

Vietimme Hanoissa vain kaksi yötä. Tässäkin ajassa kerkesimme herkutella monessa paikassa ympäri vanhaa kaupunkia. Vanhan kaupungin kadut ovat kapeita, hämyisiä, täynnä kahviloita, ravintoloita ja pieniä putiikkeja. Sinne on mukava eksyä kuljeksimaan iltaisin ja nauttimaan tunnelmasta. Ruoan tuoksu kaduilla saa makuhermot herkistymään.

Yksi parhaimmista pizzapaikoista, missä olemme koskaan tähän mennessä syöneet, on nimeltään Pizza 4p'S. Se sijaitsee Hang Khay - kadulla, vastapäätä Highlands Coffee - nimistä kahvilaa. Ravintolan erikoisuutena on, että se valmistaa kaikki juustonsa itse. Pizzat paistetaan herkullisen rapeaksi puu-uunissa. Veikkaan, ettei Aasiasta löydy toista yhtä hyvää pizzeriaa.

Majoituimme Hanoissa Passion Suite Hotelliin. Se sijaitsee minuutin kävelymatkan päässä vanhasta kaupungista. Hotellin ystävällinen omistaja järjesti meille meno-paluu liput Sa Pa:n kylään. Pari yötä meni Hanoissa nopeasti ja pian olimmekin jo matkalla nukkamabussissa kohti Pohjois-Vietnamia. Alkumatkan matelimme moottoripyörämeressä, mutta kun pääsimme kaupunkin ulkopuolelle matka taittui joutuisasti. Viimeiset 30 km nousimme jyrkkää ja kapeaa vuoristotietä kohti SaPa:n pientä kylää. Nousu kesti tunnin, jonka aikana katselimme henkeäsalpaavan kauniita maisemia bussin ikkunasta. Välillä tosin kämmenet hikoilivat, kun bussi lähti ylämäkeen ja mutkaan ohittamaan pitkää autoletkaa töötti pohjassa.. Tien laidassa ei ollut minkään valtakunnan kaiteita, pudotusta oli alas rotkon pohjalle satoja metrejä.

Hanoi - Iltapalalla vanhassa kaupungissa. Pizza 4p'S ja Aasian parhaimmat pizzat!

Sa Pa:n väkiluku on noin 10 000. Vuorokauteen mahtuu neljä vuodenaikaa: Viileä syksy on aikaisin aamulla, kevät auringonnousun jälkeen, keskikesä iltapäivällä ja kylmä talvi yöllä. Hmongit ovat aasialainen etninen ryhmä, jonka kotiseutu on vuoristoisilla alueilla Kiinan eteläisessä osassa. Heitä asuu myös Pohjois-Vietnamissa mm. Sa Pa:n seudulla.

Saavuimme Sa Pa:n keskustaan, jossa bussi pysähtyi pienen matkatoimiston eteen. Olimme onneksi järjestäneet etukäteen kyydin majapaikkamme kautta. Tämä on erittäin suositeltavaa tässä kohteessa. Sa Pa:n keskusta on mutainen, autenttinen, vilkas ja ruuhkainen. Kadut ovat todella ahtaita ja kapeita. Hyppäsimme taksiin, joka suuntasi pois Sa Pa:n hulinasta. Matka jatkui kohti Ta Van -kylää. Tie oli varsin huonokuntoinen. Välillä jouduimme hyppäämään autostakin ulos. Riisipelloilta valuva vesi oli vienyt osan vuoristotietä mennessään. Kuskilla kesti aikansa, että sai taiteiltua auton valtavan kokoisen reiän yli. Kaikki ylimääräinen paino piti heivata ulos autosta. Matkaa kertyi Ta Van kylään vain 8 km, mutta aikaa siihen meni lähes 45 minuuttia. Se kertoo jotakin teiden kunnosta täällä. Ei voinut kuin ihailla paikallisten ajotaitoja näillä kapeilla, jyrkillä ja liukkailla teillä. Laskeuduimme pikkuhiljaa mutkaisia teitä alaspäin. Sumu peitti maisemaa. Välillä näkyvyys oli vain muutamia metrejä.

Ta Van kylä sijaitsee laaksossa kauniiden vuorten ja riisiterassien ympäröimänä, noin 1100 metrin korkeudessa. Ilmasto on täällä raikas ja niin kostea kun vain voi olla. Aamulla yön jäljiltä joka paikka on aamukasteessa. Kesällä lämpötila on päivisin +20 asteen tuntumassa, öisin on huomattavasti viileämpää. Talvisin lämpötila laskee lähelle nollaa, ja maassa voi myös olla lunta. Riisisato korjataan täällä vain kerran vuodessa, syyskuussa.

Ta Van kylään johtava päätie. Monenlaista kulkijaa tuli vastaan. Ta Van - Sa Pa vuoristotie oli paikoitellen huonossa kunnossa. Välillä jouduttiin hyppäämään autosta ulos. Sa Pa - Näissä maisemissa kelpasi patikoida.

Vietimme kolme yötä Golden Rice Garden- nimisessä majatalossa, jonka omisti paikallinen mukava pariskunta. He olivat asuneet koko ikänsä tässä kylässä. Saimme oman bambusta rakennetun bungalowin. Ilmastosta johtuen meidän sängyssä oli sähkölämmitteinen patja sekä paksut peitot. Näkymä omasta ikkunasta oli henkeäsalpaava. Riisiterasseja näkyi silmänkantamattomiin aina korkeille vuorenrinteille asti. Iltaisin istuimme omalla patiolla ja kuuntelimme heinäsirkkojen ja sammakoiden äänekästä konserttia. Kylässä ei ollut yhtään ravintolaa, joten omassa majapaikassa syötiin lukuisat perheen valmistamat ateriat kolmen päivän aikana. Muutaman sadan metrin päässä sijaitsi pienen pieni kahvila, jossa kävimme muutaman kerran kun se sattui olemaan auki.

Ta Van kylässä on uskomattomat patikointi ja kävelyreitit, jotka kulkevat riisiterassien läpi ja niiden ympärillä. Korkeuserot ovat suuria ja maisemat kuin satukirjasta. Välillä piti nipistää itseään, että onko tämä kaikki edes totta. Katsoimme joka aamu talon isännän kanssa karttaa, missä kävisimme seuraavaksi. Saimme todella hyviä vinkkejä. Emme palkanneet paikallista opasta, vaan suunnistimme omatoimisesti. Halusimme mennä ja tulla vapaasti. Muistaakseni päivän opastettu kierros riisipeltojen ympärillä maksoi 35€/hlö.

Kävelimme päivittäin kilometrejä ristiin rastiin pieniä kapeita teitä ja polkuja pitkin. Ympärillä näkyi riisipeltoja ja siellä ahertavia kyläläisiä. Aurinko paistoi kuumasti, välillä pieni tihkusade osui kohdalle. Ilma oli happirikas ja mitä mainioin patikoimiseen. Tiet olivat märkiä ja liukkaita, koska vuorilta valui lukuisia pieniä puroja riisipelloille ja sieltä maantielle. Illalla ei tarvinnut unta odotella. Siitä piti huolen päivällä hankittu raitisilmamyrkytys.

Sa Pa. Golden Rice Garden homestay. Meidän bungalow.

Täällä aika tuntui jotenkin pysähtyneen. Kiireestä ei ollut tietoakaan. Kanat, kukot, kissat, koirat, vesipuhvelit ja possut tepastelivat kylän pienillä kapeilla kaduilla sulassa sovussa. Välillä piti olla tarkkana, ettei astu vesipuhvelin jättimäiseen polkumiinaan.

Linnut lauloivat, jostain kantautui sammakkojen kurnutus. Tästä paikasta pystyi aistimaan jotain todella ainutlaatuista, mitä ei muualta Vietnamista löydetty. Paikalliset miehet ja naiset pukeutuivat perinteikkäällä Hmongien tavalla. Asu toi mieleen Suomen saamelaisten kansallispuvut. Kolmen yön jälkeen taksi tuli hakemaan meitä aamulla klo 07.15. Pian olimmekin taas matkalla vuorenrinteitä ylös kohti Sa Pa:n kylää. Oli sunnuntai ja juhlapäivä, juhlittiin Vietnamin sodan voittoa.

Ei mennyt ihan putkeen..

Meillä oli liput valmiiksi ostettuna Hanoin bussiin. (Yleensä lippu on majoituksesta saatu kuitti maksetusta matkasta. Ei siis varsinainen matkustusasiakirja, mistä selviäisi bussiyhtiö, istumapaikat jne.) Taksi nakkasi meidät pienelle pysäkille, josta matka jatkuisi kohti pääkaupunkia. Vihreä Greenbus - yhtiön bussi odotteli pysäkillä. Näytimme lippuja tarkastajalle. Tämä rypisteli otsaansa ja ojensi liput meille takaisin. Väärä bussi, menkää pois. Katsoin kelloa, meillä oli ruhtinaalliset 15 minuuttia aikaa löytää Sa Pa:n keskustasta oikea pysäkki. Pysäkkejä oli lukemattomia ympäri kaupunkia. Lähtö olisi klo 8.30, emme vain tienneet minkä yhtiön bussiin meille oli liput buukattu. Hanoissa hotellin työntekijä varasi meille liput valmiiksi. Samalla yhtiöllä mentäisiin Sa Paan ja tultaisiin sieltä pois. Näin meille sanottiin. Vaan eipä mennytkään ihan suunnitelman mukaan.

Tiedustelimme Greenbus-yhtiön edustajalta, mikähän voisi olla se meidän bussiyhtiön nimi. Hän kirjoitti lapulle yhden nimen Interbus. Sen matkatoimisto sijaitsi 500 metrin päässä. Tosin lipuntarkastaja kertoi vielä, että yhtiöitä oli useita. Tämä ei välttämättä ole edes oikea. Eipä siinä auttanut muu kuin nakata rinkat selkään ja juosten etsimään oikeaa pysäkkiä ja bussia.

Kyselimme välillä ihmisiltä, missä on Interbus yhtiön toimisto. Kukaan ei puhunut englantia eikä saatu mitään neuvoa mistään. Yksinäinen poliisi seisoi suojatien vieressä ja tarkkaili liikennettä. Näytimme hänelle lappua, jossa luki Interbus. Meillä alkoi olla jo vähän kiire. Kello oli 8.20, bussi lähtisi puolelta. Meidän lento Hanoista Singaporeen lähtisi seuraavana aamuna. Meillä ei ollut varaa myöhästyä tästä bussista. Poliisi näytti pari suuntaa ja sanoi muutaman sanan Vietnamiksi. Jatkoimme juosten matkaa parisataa metriä ja löysimme kadunpätkän, jossa sattumoisin oli bussi tien laidassa pysähtyneenä. Sen keulassa luki isolla Interbus. Hengästyneinä ja hiestä märkänä kysyimme kohteliaasti kuskilta ja lippujen tarkastajalta, oliko tämä bussi menossa Hanoihin.

Näytin samalla meidän lippuja hänelle. Kuski ja lipuntarkastaja juttelivat keskenään eivätkä reagoineet meidän tiedusteluun ensin millään tavalla. Kun nousin bussiin ja näytin lippuja, kuski huusi meille: "Menkää pois, tämä ei mene Hanoihin, teidän pitää etsiä matkatoimisto ja noutaa sieltä uudet liput!" Käskyjä tuli Vietnamin ja englannin sekoituksella. Kysyin, missä se matkatoimisto sijaitsee ja miksi meidän muka pitää ostaa uudet liput? Hän vatsasi, ettei tiedä eikä kiinnosta. Tässä vaiheessa alkoi jo pikkusen otsasuoni pullistelemaan. Yritimme vielä saada tietoon, minne meidän täytyy mennä. Kumpikaan ei enää tehnyt elettäkään auttaakseen meitä.

Seisoimme hetken kadulla ja mietimme mitä tekisimme seuraavaksi. Olimme hiestä märkänä ja kohtuu iso sarvi otsassa molemmilla. Juoksimme tien yli ja käännyimme vasemmalle eräälle kadulle samalla pysäkkiä etsien. Missään ei näkynyt merkkiäkään matkatoimistosta, eikä liiemmin busseistakaan. Meillä oli 5 minuuttia aikaa, eikä mitään tietoa mistään. Pysähdyimme pienen hotellin kohdalla ja syöksyin lasiovista sisään. Respassa ei ollut ketään. Jatkoimme juosten matkaa. Pieni hostelli oli vasemmalla puolen katua, saisiko täältä apua. Nainen tiskin takana puhui jonkin verran englantia, ja osasi kertoa meille oikean paikan. Interbus - matkatoimisto sijaitsee 700m päässä. Ei voi olla totta. Myöhästyisimme varmasti bussista ja ehkä lennoltakin.

Juoksimme takaisin sisuuntuneena bussin luo ja kas kummaa, sen eteen oli muodostunut pitkä jono matkustajia. Kysyin eräältä länsimaalaiselta, että meneekö tämä bussi Hanoihin. Kyllä menee. Matkatoimiston naisedustaja oli ilmestynyt myös paikalle nimilistojen kanssa. Tässä vaiheessa meillä oli jo niin kiire, etten välittänyt muista jonottajista pätkääkään. Änkäsin kaikkien ohi ja katsoin matkustajalistaa. Siellähän ne meidän nimet näkyi muiden joukossa. Teki mieli käydä sanomassa kuskille ja tarkastajalle muutama valittu sana. Maarit hyppäsi sisään bussiin varaamaan meille vierekkäiset paikat ja minä jäin rinkkoja sullomaan täpötäyteen rahtiruumaan. Olimme niin raivoissamme tästä pompottamisesta, että matka Hanoihin meni pulssia tasatessa. Lipuntarkastaja oli todella töykeä kivikasvo. Erittäin asiatonta käytöstä kaikkia matkustajia kohtaan pitkin matkaa. 

Lähestyimme Hanoita ja huomasimme, että bussi ajaa lentokentälle. Muutama paikallinen matkustaja jäi kotimaan terminaalissa pois. Teimme nopean ratkaisun ja hyppäsimme ulos bussista heti paikallisten perässä. Turhaa me menisimme ensin Hanoin keskustaan ja sieltä takaisin 22 km taksilla, kun bussi kerran tässä pysähtyy. Hotelli oli varattu lentokentän vierestä edellisenä iltana. Kun hyppäsimme ulos ja olimme ottamassa matkatavaroita ruumasta, lipuntarkastaja riemastui oikein kunnolla. "Miksi ette kertoneet minulle, että jäätte tässä pois, aikataulut menee sekaisin!" Kaveri huusi, haukkui meitä ja kävi tosi kuumana. Yhtäkkiä kaveri puhuikin hyvää englantia. Tästäkö Maarit kimpaantui. Lipuntarkastaja sai kyllä kuulla kunniansa. Hetken huutamisen jälkeen tarkastaja hyppäsi takaisin sisälle ja bussi kaasutti renkaat ulvoen paikalta. Täytyy sanoa, että harvoin on missään päin maailmaa saanut yhtä törkeää asiakaspalvelua.

Nappasimme terminaalista Grab - taksin ja suuntasimme hotellille. Matkaa oli alle kilometri. Otimme tarkoituksella yhden yön majoituksen lentokentän vierestä, ettei aamulla tarvitse nousta ennen kukonlaulua. Siisti kahden hengen huone maksoi 9€ yö. Unta ei tarvinnut houkutella illalla, sen verran päivän tapahtumat painoivat mielessä.

Vaikka viimeinen päivä Vietnamissa menikin hieman alavireisesti, kaiken kaikkiaan Vienamista jäi erittäin hyvät ja kauniit muistot. Mieliala oli korkealla, seuraavaksi lentäisimme Singaporeen hakemaan 2 kuukauden viisumit Indonesiaan!

Riisinviljelyä Sa Pa:ssa.