Uusi-Seelanti tarjoaa uniikin ja mieleenpainuvan luontokokemuksen. Kahdesta pääsaaresta muodostuva ja eristäytynyt saarivaltio koostuu jylhistä vuoristoista, jäätiköistä, hyöryävistä kuumavesialtaista, laavakentistä, satoja metriä syvistä järvistä sekä valtavista luonnonpuistoista aina pohjoisen subtrooppisiin ja etelän lauhkean vyöhykkeen lehtimetsiin. Maa on kuuluisa myös monista eläimistään ja linnuistaan, joita ei tapaa missään muualla maailmassa. Maisemat ovat sitä luokkaa, että välillä on pakko nipistää itseään. Onkohan tämä unta vai totta? Uusi-Seelanti teki meihin ehkä koko reissun suurimman vaikutuksen. Tänne tulemme varmasti vielä uudestaan!

Auckland, Centennial Walkway, alla Domain Wintergardens

Lento Aucklandiin

Laskeuduimme Aucklandin kansainväliselle lentokentälle keskiyöllä paikallista aikaa. Pitkä päivä oli jälleen takana, vaikka Sydneystä lentää tänne reilussa kolmessa tunnissa. Lentokentillä vaeltelu ja ajan tappaminen on tullut tällä pitkällä reissulla aika tutuksi. Lentokoneen laskeuduttua söimme kentällä vähän iltapalaa, ennen kuin kävelimme ulos vesisateeseen. Pikkuhiljaa alkoi tuntua siltä, että nyt ollaan melko kaukana kotoa..

Tuuli ujelsi terminaalirakennuksen nurkissa ja oli pimeää. Lämpötila huiteli alle kymmenessä asteessa. Ulkomaan terminaalin liukuoven edustalla on pari lippuautomaattia, joista ostetaan lippu linja-autoon. Toinen toimii käteisellä ja toinen kortilla. Käteisautomaatti oli epäkunnossa, eikä korttiautomaatti huolinut meidän muovirahaa sen paremmin. Kävimme läpi kaikki kolme jäljellä olevaa pankkikorttia. Bussi saapui laiturille samaan aikaan, kun pähkäilimme, miten ihmeessä saamme liput ostettua. Ei mennyt aikaakaan, kun ystävällinen bussikuski tuli paikalle meitä auttamaan. Kymmenen minuutin päästä hänkin luovutti. Saimme joka tapauksessa kyydin hotellille, jonne maksoimme matkan jälkikäteen. Käteisellä ei lippuja voinut ostaa, bussissa ei ollut kassakonetta lainkaan. 

Turisteja on niukasti tähän aikaan vuodesta, joten saimme neljän hengen huoneen omaan käyttöömme. Hotelli oli moderni ja huoneet äänieristettyjä. Pikaisen suihkun jälkeen nukahdimme molemmat varmasti alle minuutissa. 

Aucklandin kansainvälinen lentokenttä sijaitsee noin puolen tunnin ajomatkan päässä keskusta. Söimme aamupalan ja tilasimme taksin, jolla hurautimme Newmarket:n kaupungiosaan. AirBnB asunto oli viidennessä kerroksessa, ja osoittautui loistavaksi valinnaksi. Komeat näkymät avautuivat vihreille kukkuloille, merelle ja kaupunkiin. Taloyhtiössä oli pieni kuntosali, uima-allas ja sauna, mutta se ei valitettavasti ollut toiminnassa. Meidän makuuhuoneessa oli lisäksi vielä lämmitys, jos sattuisi yöllä tulemaan kylmä. Nakkasimme laukut nurkkaan ja lähdimme samantien tutustumaan uuteen kaupunkiin.

Auckland, Victoria St.

Shoppailua

Omistimme enää vain kesävaatteita, joten suuntasimme talvivaate ostoksille keskustaan. Aucklandissa kevät teki vasta tuloaan ja talvivaatteiden alennusmyynnit olivat sopivasti päällä. 

Aurinko paistoi ja lämpötila näytti +8 astetta. Tiesimme, että parin viikon kuluttua matkaamme eteläsaarelle jossa on vieläkin kylmempää, joten lämpimämpiä vaatteita täytyi ostaa jo mukaan. 

Löysimme molemmille uudet kengät, ultalight - untuvatakit, pipot ja hanskat. Pitihän ne yhdet merinovillaiset pitkät kalsaritkin ostaa.. Uusi-Seelanti tuottaa muuten maailman laadukkainta merinovillaa! Täältä jos jostain, kannattaa ostaa itselleen viimeisen päälle ulkoiluvarusteet. 

Hintataso on samaa luokkaa kuin Suomessa, mutta tuotevalikoima on lähes rajaton. Kun saimme hankinnat tehtyä, suuntasimme lounaalle. 

Monissa matkablogeissa Aucklandia pidetään kolkkona, tylsänä ja jopa rumana kaupunkina. Meille se avautui keväisen vihreänä, luonto heräili vasta talviuniltaan. Kirsikkapuut kukkivat, puistot olivat vehreitä ja juuri niin taianomaisia kuin olimme kuvitelleet. Satoja vuosia vanhat massiiviset puut loivat mystistä tunnelmaa. Ilmassa oli kesän tuoksua ja lintujen laulua. Kaupunki on täynnä kukkuloita, lenkkeily- ja vaelluspolkuja sekä tietysti puistoja. Oman silauksen antaa vielä smaragdin väreissä kimalteleva meri. 

Auckland, Mount Eden Auckland, Lover’s Walk

Suunnitelmat uusiksi

Neljä päivää meni Aucklandissa nopeasti. Kiertelimme kukkuloilla, söimme eväitä puistoissa ja tutustuimme lukuisiin ravintoloihin ja kahviloihin. Ystävällinen AirBnB emäntä antoi meille kyydin matkailuautojen vuokraukseen erikoistuneeseen liikkeeseen ja toivotti meille ikimuistoista automatkaa. Pian olimmekin jo ratissa suuntana pohjoinen. Jännittäviä hetkiä tien päällä oli siis luvassa. Kotina ja tukikohtana seuraavat 1,5 viikkoa toimi nimittäin puoli miljoonaa kilometriä ajettu Toyota Hiace pakettiauto, joka oli muutettu matkailuautoksi. Huippunopeus oli alamäessä 80km/h ja ylämäessä 40 km/h. Matkaa taitettiin siis suhteellisen verkkaisesti. 

Alunperin meillä oli tarkoitus ajella pohjoissaaren kärkeen Cape Reingalle, josta laskettelisimme ilman kiirettä ja aikatauluja alaspäin. Totesimme suunnitelman kuitenkin täysin mahdottomaksi. Auto oli vanha ja tehoton, jouset lopussa ja muutenkin juuri ja juuri matkustuskelpoinen. Liikkuvan kodin vuokrauksessa ei mennyt kaikki ihan putkeen. Varasimme auton netin kautta, josta saimme vahvistuksen ja noutopäivän. Päivää ennen H-hetkeä vuokrafirma sitten ilmoitti, ettei kyseinen auto ollutkaan varattavissa. Meidän piti valita viidestä vapaana olevasta pommista vähiten huonokuntoisin. Näin se joskus menee. Tämä ei meitä kuitenkaan masentanut, olipahan vähän enemmän jännitystä matkalle..

Metsäpalovaroituksista kertova indeksitaulu.

Ajoimme ensimmäisenä päivänä siis pohjoista kohti, ja yövyimme eräällä leirintäalueella. Totesimme sitten illalla, ettemme tule mitenkään ehtimään niihin paikkoihin, missä haluaisimme käydä. Piti tehdä radikaali päätös, ja jättää Cape Reinga välistä. 

Matkaa olisi ollut yhteen suuntaan lähes 500 km. Jos olisimme halunneet käydä saaren pohjoisosat läpi, sinne olisi pitänyt varata aikaa yli viikko. Käänsimme aamulla keulan takaisin etelään ja paahdoimme Hamiltonin kautta kohti Waitomoa minkä autosta saimme irti. Tietulleja on muutamia Aucklandin lähettyvillä, mutta Google mapsin avulla ne ovat helposti kierrettävissä.

Waitomon kiiltomatoluolat 

Majoituimme jälleen hiljaiselle leirintäalueelle, jonne saavuttiin iltapäivällä. Autopaikka lataus- ja vesipisteellä maksoi alle 20€/yö. Lisäksi kaikki leirintäalueen mukavuudet kuuluivat hintaan. Kirjauduimme sisään ja lähdimme heti katsomaan kuuluisia kiiltomatoluolastoja. Ostimme liput puhelimella netistä edellisenä päivänä. Omatoimisia kierroksia on mahdotonta tehdä, koska luolat ja sen mikrobisto on tarkoin suojeltu ja vierailijoiden määrä tiukasti rajoitettu. Kierros kesti lähes kaksi tuntia. Laskeuduimme syvälle maan uumeniin, minne oli rakennettu kulkusillat ja merkattu reitti. Opas kertoi luolien historiasta ja kiiltomadoista hyvin kattavasti. Näky sisällä oli kyllä kuin jostain tieteiselokuvasta. Luolan katto ja seinät muistuttivat tähtitaivasta, kun tuhannet kiiltomadot loistivat sinisen sävyissä toinen toistaan kirkkaampina. 

Luolaston sisällä maan uumenissa pauhasi myös pieni vesiputous, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin. Putouksen äänet kantautuivat ja kimpoilivat luolaston sokkeloisia käytäviä pitkin, joten alussa oli mahdotonta arvioida sen kokoa ja korkeutta. Loppujen lopuksi putous paljastui vajaa kolme metriä korkeaksi ja muutaman metrin levyiseksi. 

Maailman parasta lammasta?  Kyllä, helposti. 

Menimme suoraan luolaseikkailun jälkeen ravintolaan, joka kannattaa painaa korvan taakse. Ravintola on nimeltään HUHU Cafe. Lammas oli niin suussa sulavaa ja maukasta, ettei se vain enää siitä parane. Lisukkeena tuli höyrytettyjä tuoreita vihanneksia, pippurinen kastike, munakoisoa sekä täyteläinen perunamuusi, jossa ei voita oltu säästelty. Tarjoilija suositteli lämpimästi paikallista punaviiniä, jota otimme lasilliset lampaan kanssa. Unta ei illalla tarvinnut toiminnantäyteisen päivän jälkeen pitkään odotella. Aamulla matka jatkuisi Otorohangan ja Cambridgen kautta kohti Rotoruan aluetta.

Koti pyörien päällä..

Nelipyöräiselle matkakumppanille tuntui polttoaine maistuvan. Ei ollut väliä, ajoiko pintakaasulla vaiko kaasu pohjassa. Alle 400 km välein oli pysähdyttävä tankkaamaan. Auton pakoputki oli nähnyt jo parhaat päivänsä, joten äkkiseltään olisi voinut kuvitella konepellin alla murisevan isommankin moottorin. Meillä se oli kuitenkin väsähtänyt 2 litrainen nuhapumppu. Jokainen monttu ja töyssy nosti Toyotan melkein irti tienpinnasta. Astiastot ja ruokailuvälineet lentelivät kaappien sisällä auton takaosassa. Joka päivä tamppasimme petivaatteet ja patjat ulkona. Mitä enemmän niitä tuuletimme, sitä enemmän niistä tuntui lähtevän pölyä.

Onneksi sentään auton Defa-lämmitin toimi, yölämpötilat olivat paikoin lähellä nollaa. Ja jääkaappi toimi moitteettomasti ja oli siistissä kunnossa.

Ihan mukava taukopaikka. 8-tie suuntana Arrowtown. Tuntematon taukopaikka eteläsaarella..

Jättiläispunapuumetsä

Ajoimme suoraan Blue Lakes Holiday Park:n leirintäalueelle, joka sijaitsee kauniin järven rannalla. Paikka oli rauhallinen ja syrjäinen, Rotoruan keskustaan tuli matkaa lähes 10 km pieniä kapeita teitä pitkin. Kun yöpaikka oli varmistettu, lähdimme siltä istumalta katsomaan Redwoods nimistä luonnonpuistoa. Se on täynnä toinen toistaan hienompia vaellusreittejä. Reittikartan sai mukaan ilmaiseksi, ja pääosa reiteistä on lisäksi todella hyvin merkittyjä. Moni tulee tänne omilla maastopyörillä tekemään koko päivän kestäviä vaelluksia. 

Reitti oli kyllä hienoimpia, mitä olemme koskaan kävelleet. Sitä voisi kuvailla parilla sanalla: Majesteettinen ja taianomainen. 75 metriin ylettyvät ikimetsän punertavat ja massiiviset puut valtavine saniaispensaineen olivat kertakaikkiaan mykistävä näky. Kostea ja lämmin ilma huokui satojen vuosien tunnelmaa ja kaikki ne metsän tuoksut tulvivat sieraimista sisään. 

Metsä on oiva turvapaikka kymmenille lintulajeille. Lintukanta onkin todella monimuotoinen ja hyvin erilainen kun esimerkiksi Suomen metsissä.

Lake Tikitabu ja Lake Rotokakahi

Ei päivän vaellukset vielä tähän loppuneet. Päätimme käydä katsomassa muutaman kilometrin päässä majapaikasta sijaitsevaa kaksoisjärveä. Lake Tikitabua kutsutaan siniseksi järveksi, ja Lake Rotokakahia vihreäksi järveksi. Tietystä kohtaa maastossa voi nähdä molemmat järvet yhtä aikaa kimaltelevan auringonpaisteessa vihreän ja sinisen eri sävyissä. Hieno paikka, mutta sää alkoi käydä tuuliseksi ja vettä alkoi uhkaavasti sataa. Oli korkea aika lähteä valmistamaan iltapalaa ja laittaa auto yöpuulle. 

Wai-O-Tapu - Rikkialtaat ja kiehuvia muta-lähteitä

Aamupalan jälkeen hypättiin taas rattaille. Ajoimme noin 30 km päässä sijaitsevalle Wai-O-Tapun alueelle. Tämä vaikuttava ja monivärinen geoterminen alue on ollut toiminnassa jo tuhansia vuosia. Se on äänestetty maailman 20 surrealistisimman paikan joukkoon. Pääsylippu maksoi hieman alle kaksikymmentä euroa henkilöltä. Kierros on hyvin merkitty, kestää parisen tuntia ja on helppokulkuinen. Paikalle on syytä tulla heti aamulla porttien auettua. Saimme kulkea lähes keskenämme koko kierroksen. Tilanne on toinen ruuhkaisimpaan aikaan iltapäivällä, jolloin tasanteilla ja poluilla on väkeä kuin Tokion kalatorilla konsanaan. Erityisen vaikutuksen teki oranssinvärinen samppanja-allas, jonka syvyys on 62 metriä, ja jonka alla oleva geoterminen vesi on lämpötilaltaan 260 asteista! Rikin katkua on ilmassa, joten mädän kananmunan haju tulee täällä hyvin tutuksi.

Wai-O-Tapu, alin kuva kiehuva samppanja-allas

Taru sormusten herrasta 

Rotoruan alueella olisi riittänyt nähtävää ja koettavaa päiväkausiksi, mutta meidän oli pakko jatkaa matkaa kohti Matamatan aluetta. Syykin tähän oli selvä, siellä sijaitsee Taru sormusten herrasta tuttu hobittien kylä. Liput suositellaan ostamaan reilusti etukäteen. Kierrokset ovat erinomaisesti rytmitetty, joten suurta ihmismassaa ei ole kerralla pienessä kylässä pyörimässä. Kokemus oli kyllä vertaansa vailla. Hobittien kylä on rakennettu kauniisti pienintäkin yksityiskohtaa myöten. Lisäksi päivän aikana selvisi miten ja milloin elokuvaohjaaja Peter Jackson löysi tämän alueen elokuvaansa varten ja millainen projekti maankäyttöluvan saaminen oli paikalliselta lammasfarmarilta. Meillä kierrokseen sisältyi monipuolinen ja erinomainen lounas, joten pääsimme jatkamaan matkaa eteenpäin täydellä vatsalla. Pieni autotie puikkelehti kauniiden vihreiden kukkuloiden päältä ja maisemat olivat henkeäsalpaavan kauniit. Tuhannet valkoiset lampaat vaeltelivat vihreillä niityillä.

Eteläsaari ja Christchurch 

Painoimme kohti Aucklandia minkä autosta irti saimme. Meillä oli määrä luovuttaa se takaisin autovuokraamoon puolen päivän aikoihin. Keli muuttui sateiseksi ja myrskyisäksi. Tuuli puhalsi välillä puuskissa niin lujaa, että se vie kohta auton mennessään. Pääsimme kuitenkin monen tunnin ajon jälkeen turvallisesti perille, ja menimme yhdeksi yöksi lentokentän lähellä olevaan tutuksi ja erinomaiseksi havaittuun hotelliin. Seuraavana päivänä matka jatkuisi lentäen kohti eteläsaarta ja Christchurchin kaupunkia. 

Myrskyisä sää teki kuitenkin lentoliikenteelle kepposet, ja koko lentoliikenne oli sekaisin seuraavana päivänä. Niinpä meidän lento oli se illan viimeinen, joka pääsi matkaan lähes 5 tuntia aikataulustaan myöhässä. Saavuimme Christchurchin kentälle keskiyöllä, vettä satoi kaatamalla ja lämpötila oli +3 astetta. Tilasimme tuttuun tapaan Uberin ja jatkoimme suoraan majapaikkaan, mihin oli vajaan 20 minuutin ajomatka. Airbnb talon omisti George, aivan mahtava tyyppi ja persoona. Puutalo sijaitsi rauhallisella alueella, siinä oli pieni oma piha, puutarha ja terassi. Talo säästyi vuoden 2011 maanjäristyksestä lähes ilman vaurioita, koska se on rakennettu täysin puusta. Meillä oli käytössä oma iso huone. Sänky osoittautui tähänastisen reissun ylivoimaisesti muhkeimmaksi ja parhaimmaksi. Peitot ja tyynyt olivat untuvaa. 

Uusi-Seelanti muistuttaa rakennuskulttuuriltaan huomattavan paljon Englantia. Taloja ei ole eristetty, eikä joka huoneessa ole välttämättä lämmitystä. Meni oma aikansa, ennen kuin varpaat tottuivat kylmiin ja kosteisiin lattioihin asunnoissa. 

George oli ikänsä asunut alueella, joten hänelle avojaloin ja t-paidassa kulkeminen ei tuottanut ongelmia. Hän valmisti meille maittavan aamupalan ja keitti cappuccinot. Saimme paljon vinkkejä, mitä täällä kannattaa nähdä. Meidän matkareitin kuullessaan hän antoi erinomaisia neuvoja, mitä reittiä ja pieniä kyliä kannattaa käydä katsomassa samalla kun jatkamme matkaa saarta ympäri. Kiertelimme kaupungissa muutaman päivän. 

Saatoimme hypätä bussiin ja ajella tunnin vain maisemia ihaillen. Kun kohdalle osui joku mukava merenrantakylä tai paikka, jäimme bussista pois ja lähdimme tutkimaan paikkoja. Lähtöpäivänä vuokrasimme maasturin kahdeksi viikoksi ja päätimme huristella koko eteläsaaren ympäri. 

Georgen keittiössä

Christchurchin maanjäristys vuonna 2011 

Monen ihmisen elämä muuttui helmikuun 22. päivänä 2011, kun 6,2 magnitudin järistys iski kaupunkiin vain 5 km syvyydessä. Christchurch oli kokenut kovia jo edellisenä vuonna, kun 7,1 magnitudin järistys heikensi ja vaurioitti pahasti rakennuksia. Nyt 185 ihmistä sai surmansa, tuhansia loukkaantui ja lähes 78% kaupungin infrastruktuurista tuhoutui täysin. Muun muassa kaupungin vesijohtoverkosto, kadut, rakennukset, viemäröinti sekä sähkökaapelit piti rakentaa uudestaan. Katastrofin jäljet ovat edelleen näkyvissä. Korjaustoimenpiteet jatkuvat vielä tänäkin päivänä. Uusi-Seelanti teki päätöksen, ja käytti lähes 30 miljardia dollaria eläkesäästöjä kaupungin jälleenrakennukseen ja korvausten maksamiseen. Uudessa - Seelannissa mitataan vuodessa yli 14 000 maanjäristystä. Järistyksen jälkeen kaupungista on muuttanut pois yli 60 000 ihmistä. Christchurch kärsii työttömyydestä ja sitä vaivaa myös tästä johtuvat lieveilmiöt huume ongelmineen. 

Oamaru ja maailman pienimmät pingviinit

Hyvästelimme Georgen ja lähdimme aamulla ajamaan ykköstietä kohti etelää. Matkaa kertyisi lähes 350 km. Saimme ajella melko rauhassa puolimatkaan asti, kunnes tie oli poikki. Liikenne seisoi kilometrien matkalta. Odotimme muutaman hetken, kunnes katsoimme kartasta kiertotien. Moni muukin auto joutui tekemään u-käännöksen. Kiersimme melko kapeita teitä pitkin, mutta onneksi alla oli kunnon maasturi. Tulimme sivutietä takaisin päätielle ja vastaan alkoi tulla poliisiautoja, ambulansseja sekä pelastusajoneuvoja. Tie oli poikki, koska siellä oli sattunut rekan ja henkilöauton nokkakolari. Kuulimme jälkeenpäin, että henkilöauton kuljettaja loukkaantui vakavasti ja menehtyi onnettomuudessa. 

Saavuimme Oamaruun iltapäivästä. Aurinko paistoi lämpimästi, mutta raikas merituuli upposi luihin ja ytimiin. Majapaikkana toimi vanhan ajan henkeä huokuva aivan ihastuttava hostelli. Huoneessa ei ollut lämmitystä, mutta sängyn patjassa sen sijaan oli. Majatalo sijaitsi lähes kylän korkeimmalla paikalla, joten näkymät merelle olivat upeat. Oamarussa asukasluku on noin 14 000, ja se on kuuluisa maailman pienimmistä pingviineistään. Kylän raitti on pienikokoinen ja kompakti. Auton voi siis huoletta jättää parkkiin ja lähteä tutkimaan paikkoja kävellen.

Täällä voi tuntea historian havinaa. Vanha viskitehdas, Steampunk HG museo, olutpanimot, Whitestone City, vaellusreitit, kaunis satama, pingviinit ja niin edelleen. Näkemistä ja kokemista riittää kyllä. Halusimme nähdä ehdottomasti ne pingviinit, mutta emme halunneet osallistua turisteille tarkoitettuun näytökseen. 

Niinpä kävelimme alkuillan satamassa ja kävimme syömässä. Hämärän koittaessa menimme eräälle autiolle rantatörmälle ja odotimme varmasti toista tuntia liikkumatta. 

Kello 22 alkoi sitten tapahtua. Pieniä pingviinejä ilmestyi yksitellen ja pareittain rantakiville. Ne pysähtyivät aina hetkeksi kuuntelemaan, onko turvallista edetä pidemmälle. Olimme hiiren hiljaa ja seurasimme, kun nämä pienet otukset vipelsivät alle metrin päästä ohitsemme ja suuntasivat omille pesäkoloilleen. Kokemus oli kyllä hieno! Kaiken sen jännityksen keskellä unohdimme nälän ja sen, että täällä ravintolat sulkevat ovensa aikaisin. Saimme onneksi yhdestä panimosta vielä bataattiranskalaiset ja olutta, vaikka keittiö olikin jo virallisesti suljettu. 

Dunedin - Arrowtown

Seuraavana aamuna ei ollut kiire mihinkään, sillä ajomatkaa oli vain 1,5 tunnin verran. Nukuimme pitkään ja söimme hyvän aamupalan, ennen kuin hyppäsimme rattaille. Koska aikaa oli, emme ajelleet päätietä pitkin vaan suuntasimme vuorten yli Port Chalmersin kautta Dunediniin. Reitti on yksi kauneimmista, mitä olemme koskaan ajaneet siihen mennessä. Talvisin olosuhteet ovat jäiset ja lumiset, joten tie on usein suljettuna. Serpentiinitie nousee ylös vuoristoon ja laskettelee sitten pientä kapeaa tietä pitkin aina kuvan kauniiseen satamakaupunkiin. Maisemat olivat uskomattomat. Vihreät niityt, vuorenhuiput ja meren kaunis sininen väri tekivät vaikutuksen. Linnut lauloivat ja ilma oli todella lämmin.

Port Chalmers, kohti Dunedinia

Sandyfly Bay ja merileijonat

Mistä tietää, että merileijonia on lähellä? Hajusta, joka on niin omalaatuinen, että sitä on vaikea edes kuvailla. Dunedinin keskustasta on reilun puolen tunnin ajomatka pysäköintipaikalle, josta lähtee tunnin kävelyreitti alas rannalle. Polku koostuu todella jyrkistä etapeista, pehmeästä hiekasta ja vaatii kunnon kengät jos mielii päästä alas rannalle ehjänä. Ylös matka kestää sitten hieman kauemmin.. 

Olimme jälleen varautuneet patikointiin erinomaisesti. Varusteet olivat kunnossa, mutta samaa ei voinut sanoa ruokapuolesta. Olimme liikkeellä aamupalan voimin. Vettä oli vajaa puoli litraa mukana sekä pieni sipsipussi. Sehän on oikein riittävästi lähes kolmen tunnin reippaalle kuntoilulle. 

Merileijonat pysyttelevät yleensä omissa oloissaan. Niitä ei saa lähestyä eikä häiritä millään tavalla. Tarvittaessa ne liikkuvat yllättävän nopeasti ja puolustavat haaremiaan todella agressiivisesti. Koskaan ei myöskään saa mennä merileijonan ja meren väliin, koska silloin on pakoreitti suljettu jos sellaiseen tulee tarvetta. Kävimme ihailemassa näitä valtaisia otuksia muutaman metrin päästä. Ne ottivat päiväunia lämpimän auringon alla. Niillä ei tuntunut olevan huolta huomisesta. Laskimme, että rannalla oli kaikkiaan kymmeniä merileijonia viettämässä lokoisia hetkiä. 

Dunedinissa on maailman jyrkin katu, ja todella upea vanha rautatieasema. Kävimme testaamassa muutaman ruokapaikan suositusten perusteella. Meillä oli mukava huone vanhassa hostellissa, jonka keskuslämmitys ja kuumavesi hoidettiin edelleen puulla lämmittämällä. Majatalo huokui tunnelmaa ja oli mahtavan rustiikkinen. Menimme hyvissä ajoin nukkumaan, koska seuraavana päivänä olisi matkaa taitettavana lähes 5 tunnin verran.

Dunedin, Sandfly Beach ja paikallinen postilaatikko.

Suuntana Arrowtown

Ajoimme ykköstietä noin 50 km etelään, jonka jälkeen käännyimme valtatie 8:lle kohti Arrowtownia ja Queenstownia. Matkaa sinne kertyy alle 300 km, mutta tie on mutkainen ja korkeuserot ovat valtavia. Maisemat alkoivat nopeasti muuttua ja lumihuippuiset vuoret astuivat kuvioihin. Aikaa kannattaa varata useita tunteja, koska näkymät ovat niin mielettömät, että pysähdyksiä kertyy lukuisia matkan aikana. 

Perille saavuttiin iltapäivällä. Kevät oli täällä pitkällä ja aurinko paistoi lämpimästi. Ensimmäistä kertaa elämässä kuulimme Bellbird - linnun laulavan. Se kuulosti ihan tietokonepeliltä, jossa robotti päästelee ilmoille mitä ihmeellisimpiä ääniä!

AirBnB asuntona toimi kaksikerroksinen hieno omakotitalo, joka saimme kokonaan käyttöömme. Perheessä oli sairastapaus toisella paikkakunnalla, joten avaimet oli jätetty kynnysmaton alle meitä odottamaan. Etupihalta avautui Coronet Peaks, jonka lumiset huiput yltävät lähes 1700 metriin saakka. Maisema levittäytyi niin uskomattomana, että se veti aika sanattomaksi.

Arrowtown on pieni ja seesteinen kylä, jossa asuu noin 3000 asukasta. Keskuskatu on kuin suoraan vanhasta lännenelokuvasta. Se sijaitsee 650 metriä merenpinnan yläpuolella. Talvella voi sataa lunta reilustikin. Muutama kohtaus kuuluisasta Taru sormusten herrasta elokuvasta on kuvattu täällä. Kävimme tietysti katsomassa nämä hienot paikat. Vietimme täällä kolme päivää, kävelimme metsäpolkuja, nautimme auringosta Lake Hayesin rannalla, ostimme herkkuja kivijalkaliikkeistä ja ihailimme maisemia. Hieman haikein mielin jatkoimme täältä matkaa Queenstowniin, jonne oli vain vaivaiset 20 km matkaa.

Arrowtown. Pieni keskusta ja yksi LOTR elokuvan kuvauspaikkoista.

Queenstown ja Milford Sounds

Buukkasimme netistä mukavan hostellin aivan keskustan tuntumasta, mutta kuitenkin läheltä Queenstown Hill Walking - reittiä. Majatalon nimi oli Hippo Lodge Backbackers, oikein kodikas ja rauhallinen paikka. Sijainti oli loistava. Keskustaan käveli alle 10 minuutissa, ja vaellusreitit vuorelle lähtevät aivan kivenheiton päästä. Koska edellisenä yönä saimme nukuttua erinomaisesti, virtaa riitti heti pienelle vaellukselle. 

Taivas oli sininen ja aurinko paistoi. Otimme pienet päiväreput, pakkasimme hieman vaihtovaatetta ja lisäksi juotavaa mukaan. Reitti on helppokulkuinen, mutta kävelyä ja nousua riittää kyllä kokeneemmallekin vaeltajalle. Vaellukselle kannattaa varata aikaa 2-3 tuntia. Huipulta avautuu mahtavat maisemat, siellä on mukava juoda kahvit termospullosta ja nauttia pientä evästä. Illalla kävimme sitten keskustassa syömässä.

Oltiin istuttu autossa ja ajettu ihan riittävästi viimeisten viikkojen aikana, joten ostimme bussimatkan Milford Soundsiin. Siellä odotti muutaman tunnin laivamatka merellä ja vuonojen ympärillä. Oli vaihteeksi luksusta keskittyä pelkästään maisemien katseluun, eikä tarvinnut koko ajan olla tarkkana rotkojen ja liikenteen suhteen. Matka Te Anausta Milford Soundsiin on henkeäsalpaavan kaunis. Se on mutkainen, täynnä tunneleita, valtavia korkeuseroja, vaihtelevia ääriolosuhteita, kapeita siltoja ja jyrkänteitä. Mikäli reittiä ajaa ensimmäistä kertaa, on syytä olla todella tarkkana. Jos ajaminen tai bussissa istuminen ei kauheasti kiinnosta ja rahaa on riittävästi, perille pääsee myös lentäen pienellä potkurikoneella. Kannattaa kuitenkin muistaa, että lentokeli vaihtuu useita kertoja päivän aikana. Paluulentoa ei välttämättä voida taata samalle illalle..

Te Anau. Kea the alpine parrot ja pikku karitsat syömässä.

Milford Sounds tuo eittämättä mieleen Norjan kauniit vuonot. Poutainen ja aurinkoinen päivä on harvinainen ilmestys, eikä se tehnyt poikkeusta meidänkään osalta. Perillä ilma oli sumuinen ja sateinen. Lämpötila oli +7 astetta. Onneksi otimme paljon lämmintä vaatetta mukaan. Mitä tänne sitten tullaan katsomaan? Tietysti upeita putouksia, joita sitten riittää. Hyvällä tuurilla voi nähdä hylkeitä ja jopa ryhävalaita. Hylkeitä näimme useitakin torkkumassa kallioilla, mutta valaita ei tällä kertaa osunut kohdalle. Te Anaussa kannattaa maistaa erään paikallisen pienleipomon tekemiä kuumia lammas- ja kasvispiirakoita. Päivä jäi kyllä mieleen ja oli kaikkinensa upea kokemus. Auringonlaskun aikaan saavuimme takaisin Queenslandiin.

Matkalla Milford Soundiin. Alin yksi lukuisista vesiputouksista.

Helikopterilento Franz Josef Glacierin jäätikölle

Päätimme ottaa oikoreitin Cardronan kautta saaren länsirannikolle. Varmistimme ensin paikallisilta, että reitti on turvallinen ja järkevä. Se nousi korkealle vuoristoon, oli kapea ja haastava ajaa. Säästimme lähes 100 km lenkin tämän ansiosta. Siitä huolimatta matkaa kertyi 350 km ja pysähdyksineen aikaa meni 6-7 tuntia. 

Matkan varrella pidimme kahvitauon Lake Hawean rannalla. Paikka on silmiä hivelevän kaunis. Ulkona tarkeni jo t-paidassa, keskipäivällä aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja lämpötila nousi +26 asteeseen. Lake Hawean vesi on kirkasta ja turkoosin sinistä. Se on lähes 400 metriä syvä. Järvi muodostui arviolta 10 000 vuotta sitten. 

Jatkoimme matkaa länsirannikkoa pitkin, Mount Victor - vuoriston kylkeä myötäillen aina Haast - nimiseen rantakaupunkiin asti. Sieltä oli vielä reilun 1,5 tunnin ajomatka Franz Josefin jäätikölle. Reitti nousi ylös vuoristoon ja laski aina välillä merenpinnan tasolle asti. Luonto ja maisemat tuntuivat muuttuvan täysin erilaisiksi jokaisen 10 km ajon jälkeen. 

Iltapäivällä saavuimme perille majapaikkaan. Vettä satoi, ilma oli harmaa ja pilvinen. Ei näyttänyt kovin lupaavaa lentokeliä seuraavalle aamullekaan, jolloin meidän piti lentää helikopterilla jäätikölle.

Varasimme lennon ja vaelluksen viikkoa aikaisemmin. Mikäli lentosää aiheuttaisi peruuntumisen, rahat saataisiin takaisin. Pettymys jäisi kuitenkin päällimmäisenä mieleen. 

Seuraava aamu valkeni kuitenkin aurinkoisena ja pilvettömänä. Kuulimme helikopterilentäjältä, että pari päivää aiemmin retkikunta oli joutunut jäämään yöksi jäätikölle, koska keli oli muuttunut yhtäkkiä huonoksi. Muutenkin edellisen kahden viikon aikana lentämiseen sopivaa säätä oli ollut vain muutamana päivänä. Meillä kävi hyvä tuuri. 

Hyppäsimme kopteriin ja lensimme jäätikölle. Tarvittavat varusteet, perehdytyksen ja ohjeet saimme matkatoimiston tiloissa. Perillä odotti ammattiopas, jonka matkassa patikoimme jäätiköllä muutaman tunnin. Vasta paikan päällä jäätikön koko ja valtavat mittasuhteet alkoivat hahmottua. Liikkuminen jäätiköllä vaatii ammattitaitoa ja paikallista tietämystä jäiden liikkeistä ja kunnosta. Jos reitti toimi edellisenä päivänä, saattoi se kadota seuraavan yön aikana. Jäätikkö on jatkuvassa liikkeessä ja muuttaa maisemaa koko ajan. Retki kokemuksineen oli yksi elämämme mieleenpainuvimmista.

Vietimme Franz Josefilla pari yötä. Jatkoimme matkaa länsirannikkoa pitkin kohti Greymountin kaupunkia. Tarkoitus oli nukkua siellä yksi yö ja jatkaa siitä matkaa kuuluisille Blenheimin viinitiloille. Kävimme illalla tutustumassa Monteith's Breweryn loistavaan olutvalikoimaan, sekä söimme siellä erinomaiset hampurilaiset. 

Majoitumme Greymountissa paikallisen perheen luona omakotitalossa. Isäntä oli kova leipomaan, ja saimmekin maistaa aamulla tuoreita sämpylöitä. Hän pakkasi meille vielä matkaevääksi laatikollisen tuoretta porkkanakakkua ja muita herkkuja. Täytyy vielä erikseen mainita, että Greymountista saa loistavia fish&chips annoksia eräästä pienestä autenttisen näköisestä grillistä. Se sijaitsee Cobden kaupunginosassa Bright Streetillä. 

Greymouthin olutpanimo ja meidän makuuhuone AirBnb asunnossa.

Kuuluisat Blenheimin viinitilat

Tuskin missään näiden kuluneiden kuukausien aikana on tullut vastaan ilmastoa, joka vaihtelee yhtä paljon lyhyenkin matkan aikana kun täällä. Ajoimme valtatietä no. 7 ensimmäiset 100 kilometriä, jonka jälkeen jatkoimme tietä no. 63 aina Blenheimiin saakka. Tie pujotteli vuorten välistä, pikkuhiljaa maisema alkoi muuttumaan kuivemmaksi ja kivikkoisemmaksi. Ohitimme lukuisia muinaisia paikkoja, joissa kultaa oli kaivettu kilpaa naapurin kanssa. Mitä lähemmäksi Blenheimiä pääsimme, sitä kuumemmaksi kävi ilma. 

Majoituimme modernissa omakotitalossa, jossa meillä oli oma iso huone käytössä. Sosiaaliset tilat jaettiin toisten matkaajien kanssa. Tosin pari ensimmäistä yötä olimme ainoat vieraat talossa. 

Paikkaa piti ihastuttava Englannista kotoisin oleva Wendy, joka oli nähnyt elämää, asunut useassa eri maassa ja olipa hänellä vuosikausien kokemus myös viinitilan hoitamisesta. Tulimme hyvin juttuun, juttelimme iltaisin kaiken maailman asiat ja päivän kuulumiset läpi. 

Jos viinitiloista ja niiden toiminnasta haluaa saada edes jonkinlaisen käsityksen, voimme lämpimästi suositella opastettua kierrosta. Toisena aamuna sitten pieni pakettiauto haki meidät talon edestä. Ystävällinen ja sanavalmis kuski kuljetti meitä pitkin päivää lukuisilla viinitiloilla ympäri Blenheimin aluetta. Kierrokseen kuului vielä maittava lounas eräällä viinitilalla. Ei lienee yllätys, että illalla tuntui ohimoilla pientä päänsärkyä. Maistelimme päivän aikana yli 30 eri viiniä, sekä kävimme vielä yhdessä panimossa testaamassa pienen rivin oluita ennen paluuta majapaikkaan. 

Omaka Aviation Heritage Centre

Mikäli ensimmäisen ja toisen maailmansodan lentokoneet kiinnostavat, tämä on se paikka. Näyttelyssä on lukuisia lentokoneita, uniformuja, lavastettuja tilanteita, aseita, päiväkirjoja sekä valtaisasti muuta sotarekvisiittaa. Esillä oli myös Peter Jacksonin henkilökohtaisia kokoelmia sodan ajalta sekä paljon muuta. Tietysti siellä on myös tämän mestariohjaajan suunnittelema ilmojen taistelukohtaus, joka oli kyllä melkoinen spektaakkeli. Aikaa kierrokseen kannattaa varata ainakin pari tuntia. 

Blenheim on miellyttävä paikka. Ilmasto on lempeä ja täydellinen viinin viljelyyn. Ei ole siis mikään yllätys, että paikka on kuuluisa hyvistä ja laadukkaista viineistään. Viljelysmaita riittää silmänkantamattomiin, satoja hehtaareita. Eteläsaaren itärannikko on seismisesti erittäin aktiivista aluetta, joten saimme tuntea muutaman päivän aikana pari yli 5 magnitudin lyhyttä maanjäristystä. 

Suuntana Kaikoura

Jatkoimme matkaa ja jätimme kauniit viinitilat taaksemme. Ykköstie oli saatu kutakuinkin korjattua vuonna 2016 olleen massiivisen maanjäristyksen jäljiltä. Tietä oli kunnostettu lähes kaksi vuotta. Marraskuussa 2016 puolen yön aikaan, 7,8 magnitudin järistys iski Kaikouran kaupungin liepeillä, ja aiheutti suunnattomat vahingot kaikelle infrastruktuurille. Lisäksi se sai aikaan tsunamin, jonka 7 metriset aallot iskeytyivät myöhemmin rantaan. Järistys kesti yli kaksi minuuttia. Jotain maanjäristyksen voimasta kertoo se, että Kaikouran lähellä kulkeva rautatie siirtyi yli 100 metriä alkuperäisestä paikastaan. Kaikourassa mitataan yli 3000 järistystä vuodessa. 

Matkaa kertyi Blenheimistä vain 185 km, mutta siihen meni aikaa monta tuntia. Valtatietä parannettiin ja korjattiin siis edelleen. Välillä ajeltiin kävelyvauhtia, välillä oli vain toinen kaista käytössä. Se ei meitä paljoa haitannut. Itärannikko on kaunis ja jylhät merimaisemat hivelevät silmää. Puolivälissä pysähdyimme välipalalle ainutlaatuiseen ja kuuluisaan The Store kahvilaan. 

Se sijaitsee korkealla kallion kielekkeellä. 

Terassilta pääsee alas rannalle ja maisemat ovat hienot! Helteet olivat tältä erää ohi, keli muuttui raikkaaksi ja tuuli puhalsi kylmästi. Onneksi kahvilan takassa paloi kunnon tuli, se lämmitti mukavasti. 

Saavuimme Kaikouraan heti puolen päivän jälkeen ja menimme ruokaostoksille. Vuokrasimme pienen mökin eräältä kauniilta leirintäalueelta. Päätimme tällä kertaa laittaa iltapalaksi juustoja, hedelmiä, pähkinöitä, keksejä, ilmakuivattua kinkkua ja tietysti vähän viiniä. Leirintäalue sijaitsee kauniissa laaksossa. Maisemat avautuvat pelloille, joita halkoo pieni kirkas joki. Taustalla komeilevat Tapuae-O-Ueneku vuoren lumiset huiput.

Kuva leirintäalueelta ja iltapalan suunnittelua.

Mitä kaikkea Kaikoura tarjoaa matkailijalle? Ensinnäkin, aivan uskomattomat maisemat ja kirkkaan sinisen meren. Aktiviteetit eivät täällä lopu ihan heti kesken. Mikäli lompakko antaa myöten, voi lähteä helikopterilla valaita katselemaan, uimaan delfiinien kanssa, kalastamaan, pyydystämään rapuja, vuokrata maastopyörän ja ajella lukemattomia alueen reittejä läpi. 

Ilman rahaakin pärjää ja tekemistä riittää. Vaellusreitit ja upeat maisemat ovat kaikkien ulottuvilla, eivätkä ne maksa mitään.

Point Kean näköalapaikalta lähtee mieletön vaellusreitti, joka kiertää koko niemen kärjen. Tunnin kävelyn jälkeen voi halutessaan laskeutua portaita pitkin alas kivikkoiselle rannalle. Täällä näkee varmasti hylkeitä ja suuria yhdyskuntia. Liian lähelle ei kannata mennä, ettei häiritse paikallisten lintujen pesintää. Linnut pesivät maassa olevien kivien väleihin. Me laskeuduttiin paikalle vähän eri reittiä pitkin, ja niin vain jäi ne varoituskyltit huomaamatta. Menimme aivan liian lähelle hylkeitä ja lintujen pesimäaluetta, joten saimme melkoisen kaaoksen aikaan rannalla. Poistuimme paikalta melko joutuisasti pienessä linnunkakka myrskyssä.. 

Kaikourassa pääsee nauttimaan erinomaisista meren antimista, jotka ovat varmasti tuoreita. Yksi maininnan arvoinen ravintola on ehdottomasti The Pier Hotel. Tämä paikka on rakennettu vuonna 1885 ja se on edelleen matkailijoiden suosiossa. Ranskalaista henkeä huokuvassa ravintolassa voi nauttia lounaan vaikka ulkona terassilla ja hienoja maisemia katsellen. 

Viikonloppu meni nopeasti eri aktiviteettien parissa. Maanantaina aamupäivällä hyvästelimme leirintäalueen pitäjän ja jatkoimme ykköstietä pitkin kohti Christchurchin kaupunkia, mistä koko eteläsaaren kierros sai alkunsa. Muutenkin aika Uudessa-Seelannissa alkoi uhkaavasti loppua kesken. Ajoimme suoraan Christchurchin lentokentälle vajaan 200 km matkan ja luovutimme auton takaisin liikkeeseen. Vuokrafirma oli sopivasti kävelymatkan päässä lentokenttähotellista, mistä seuraavana aamuna nousisimme jälleen siiville. 

Matka jatkuisi kohti Tongan kuningaskuntaa!

Mitä Uudesta-Seelannista jäi käteen? 

Uskomattoman hieno luonto, repullinen kokemuksia, ystävälliset ihmiset ja loistava viini. Tämä maa on ehdottomasti yksi Bucket List - kohde. Se on helppo ja turvallinen matkustaa. 

Monet aktiviteetit rokottavat kukkaroa rankalla kädellä, mutta paljon löytyy myös täysin ilmaisia juttuja. Nyt kohti Tongaa!!